Pimeys.
Välillä se kaappaa syliinsä ja kyytiinsä ilman mitään sen erityisempää syytä. Vaikka hellekelissä, kuten eilen perjantaina Saksan Leipzigissa.
Toki asioihin voi halutessaan vaikuttaa monin eri tavoin. Esimerkiksi alkoholilla voi helposti työntää pimeyttä tuonnemmaksi, kunnes se iskee taas rekyylinä takaisin jossakin vaiheessa – entistä raskaammin, pidemmin ja syvemmin.
Pimeys on oikeastaan mielentila, jonka sytykkeenä toimii milloin mikäkin polttoaine maan, taivaan ja helvetin porttien väliltä oman elämäsi varrelta, kun lapsuuden viattomuus vaihtuu raakaan todellisuuskäsitykseen tästä maailmasta ja elämästä.
On näemmä turha kuvitella, että pimeys kaikkoaisi mihinkään, vaikka lopettaisi alkoholin käytön tai mihin päihteisiin itse kukin nyt on turvautunutkaan pitääkseen pimeyden loitolla.
Sen olen tämän 508 päivän mittaisen raittiuden aikana oppinut, että pimeyttä voi kuitenkin pitää loitolla niinkin tylsillä, keskiluokkaisilla ja aikuismaisilla poppakonsteilla kuten hyvillä yöunilla ja terveellisimmillä syömisillä.
Valitettavasti se muuttuu helposti toiveajatteluksi tien päällä ja hostelleissa vieraissa kaupungeissa, joissa helposti alkaa valita niitä kaikista helpompia ja nopeimpia keinoja pitää nälkää ja väsymystä loitolla.
Kahvia, nopeita hiilihydraatteja, sokeria...
Jolloin pimeys huomaa jälleen tilaisuutensa tulleen.
Ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota nyt. Ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota, no mikset ottais. Ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ihan vähän vaan. Ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ota ei haukku haavaa tee, eikä huikkakaan.
Mikä onkaan oivallisempi ympäristö nauttia pimeydestä kuin maailman suurimmassa goottitapahtumassa Wave-Gotik Treffenissä WGT:ssä Saksan Leipzigissä, jonne arviolta 20 000 goottia pyhiinvaeltaa vuosittain nauttimaan pimeyden estetiikasta.
Pimeyden estetiikasta puhui myös Babylon Whoresista ja Sleep Of Monstersista muistettavan Ilkka "Ike Vil" Salmenpohjan mielitietty, Totentanz-goottikauppaa ylläpitävä Enni Salmenpohja pari päivää sitten perjantaina 22. toukokuuta 2026 Ylen haastattelussa virallisena goottipäivänä eli World Gothic Dayna.
Eli henkilön, jonka pimeät voimat olivat selvästikin ottaneet hallintaansa pari vuotta sitten Bar Loosessa. Nyt hän on saanut mahdollisuuden avata goottiuden syvintä olemusta in vitro (koeputkessa) kun taas itse saan elää sitä in vivo (elämässä).
Sattumaako?
Lieneekö sattumaa sekään, että saavuttuani majapaikkaani, Leipzigin ydinkeskustastasta löytyvään Five Elements Hostel Leipzigiin, on yläpunkkani vallannut tumma aasialainen kaunotar.
Esittäydyttyämme ja puhuttuamme kansallisuuksistamme aasialainen goottinainen yllättää puhumalla puhdasta suomea lievällä korostuksella.
Käy ilmi, että hän on opettajan opinnoissaan viettänyt pari lukukautta myös Jyväskylässä vaihto-oppilaana pedagogisten opintojensa aikana. Saksalaiseksi hän on ajautunut niin, että hänen äitinsä sai aikanaan 18-vuotiaana mahdollisuuden päästä vietnamilaista köyhyyttä karkuun pakolaiseksi Saksaan, missä hän tapasi vietnamilaisen puolisonsa.
Loppu on historiaa, kuten näissä yhteyksissä on tapana sanoa.
– Nimeni on Han. Han niin kuin Han-ko, hän – tai Han – naurahtaa, väläyttäen suunsa hymyyn, jollaista on yleensä tavattu kutsua Hangon keksiksi.
Sattumaako?
Keskustelujen lomassa selviää, että hän on saapunut WGT:hen ennen kaikkea suomalaisen Kauan-yhtyeen vuoksi.
– Rakastan Kauan-yhtyettä, mutta he keikkailevat aivan liian harvoin. Taannoin minun piti lentää Suomeen katsomaan heitä, mutta meno-paluu Saksasta Suomeen olisi tullut aivan liian kalliiksi, yli 400 euroa, Han päivittelee.
Joten ratkaisuksi muodostui Wave-Gotik Treffen, missä Kauan esiintyisi tänään myös Hanille. Joskus kauan voi olla pitkä matka, toisinaan taas ei.
– Ei se mitenkään paha ollut, luotijunalla tänne vain reilut neljä tuntia.
On jotenkin hassua, että minun täytyy itsekin saapua Saksaan tullakseni tutuksi suomalaiseen goottimetalliyhtyeeseen, mutta toisaalta Kauan ei ole myöskään mikään perinteinen suomeksi laulava suomalainen doom-, tunnelma- tai goottimetallibändi – tai mihin genrelokeroon bändin nyt haluaakaan sijoittaa.
Venäjän Tšeljabinskissa vuonna 2005 syntynyt bändi tai sen pääjohtaja, laulaja-kitaristi Anton Belov ajautui Kiovan ja Tallinnan kautta lopulta Helsinkiin vuonna 2022.
Bändin viimeisin, kymmenes studioalbumi Wayhome ilmestyi marraskuussa 2025 ja kuluneena keväänä bändi teki kolmen keikan minikiertueen Suomessa Shape Of Despairin kanssa, esiintyen Helsingissä, Tampereella ja Turussa.
Tavastian kokoiseen Stadtbadiin on saapunut täysi tupa tummanpuhuvan ja tunnelmallisen doom metallin ystäviä nauttimaan Kauanin lisäksi myös brittiläisestä A.A. Williamsista, ruotsalaisesta Oh Hiroshimasta, saksalaisesta Green Hillistä sekä italialaisesta Talk To Heristä.
Asiallista.
Esiintymisensä kärkeen sympaattinen Belov naurattaa yleisöä kertomalla, että Kauan tulee tänä iltana esittämään kaksi kappaletta, joista ensimmäinen kestää kahdeksan minuuttia ja toinen viisikymmentä.
Näin myös tapahtuu.
Huomaan Kauanin musiikin herättävän minussa samoja kaikuja ja ajatuksia kuin mitä itselleni syntyi jostain Anathemasta, My Dying Bridestä, Tiamatista ja ajoittan myös Katatoniasta aikoinaan. Ei huono.
Jossakin vaiheessa bongaan takavasemmalla seisoskelevan Hanin nojailevan miesystävänsä kainaloon kyynelsilmin. Näinhän se on, että kaikista suurin musiikki herättää niistä kaikista suurimpia tunteita.
Ei siis ihme, ettei aplodeista ole tulla loppua, kun Kauan on saanut 50-minuuttisen eepoksensa päätökseen.
A.A. Williamsilla ei ole erityisen kiitollinen paikka esiintyä Kauanin jälkeen. Triona esiintyvä akti on laulaja-kitaristinsa luomus, jossa rumpali ja toinen kitaristi jäävät kenties tietoisestikin statistien rooliin.
Huomaan A.A. Williamsin keikan aikana pohtivani eniten sitä, kenen mielestä on dramaattista ja tyylikästä pukea jokainen kappale livenä yhteen lavavaloon, jossa esiintyjistä ei näy juurikaan muuta kuin silhuetit.
Jaaha, tämä biisi on punainen, tämä taas sininen. Nämä kaksi seuraavaa taas punaisia. Nyt tuli jotain keltaista. Oranssia! Onko tämä vihreä vai turkoosi? Päätäni alkaa särkeä.
Menen ulos haukkaamaan happea. Se jää haaveeksi, sillä viereisen pöydän tupakansavu kulkeutuu inhottavasti nenääni. Se tuo mieleen muiston rocklaulaja Hannu Leidenistä, joka joskus takavuosina istuskeli Vanhan kuppilassa rööki huulessa, mikä sai viereisessä pöydässä istuskelleen mestarikitaristi Juha Björnisen huokaamaan Hannulle kuolemattoman lauseen:
– Hannu, voitsä sammuttaa ton röökin ettei mee savuu mun piimään.
Valitettavasti itselläni ei ole edessäni piimälasia tai -mukia, josta närkästyä, tai mitään muutakaan. Vesipullonikin on korkki kiinni kangaskassissani.
Eteisen myyntitiskillä Belov pakkailee Kauanin myyntikamoja laatikoihin toveriensa kanssa. Päätän hetken mielijohteesta mennä kiittämään bändiä hyvästä keikasta suomeksi, koska sehän oli hyvä.
Parin valitun suomenkielisen sanan jälkeen Belov vaihtaa sujuvasti englanniksi. Jossakin vaiheessa tulen kysyneeksi tyhmän kysymyksen, miten mies oikein ajautui Suomeen.
– No, minähän olen ollut reissun päällä jo vuosia. Ukrainassahan minulla on "permanent residence", mikä se on, pysyvä oleskelulupa, minkä seurauksena minulla ei ole mahdollisuuksia palata Venäjälle katsomaan vanhempiani ellen halua joutua välittömästi linnaan. Ainakaan niin kauan kuin nykyinen tilanne on mikä on.
Belovin kertomuksen rinnalla omat mietteet ja pimeät mielen murheet tuntuvat kovin heiveröisiltä. Mutta kun ne ovat omia, eivät kenenkään muun! Vielä saman illan aikana saan sosiaalisesta mediasta lukea, miten Turmion Kätilöiden basistin Hannu Voutilaisen koti on palanut poroksi Helsingin Kalasataman parvekepalossa.
Kerron Beloville tarinan Hanista ja tämän fanituksesta ajatellen, että voisi olla kiva ajatus ja lahja antaa hostellini yläkerran punkan naapurille pieni venäläis-suomalainen lahja saksalais-vietnamilaiselle fanille muistona musiikin mahdista muuttaa ja liikuttaa maailmaa yli rajojen sekä tekemällä musiikilla maailmasta paremman paikan elää.
Hetken päästä ruskeaan pahvipalaan kirjailtuun tervehdykseen liittyy myös Belovin mielitietty ja vaimo, kosketinsoittaja Alina Belova.
Ajattelen päättäväni lauantai-iltani yhdysvaltalaisen Nuovo Testamenton tahtiin Moritzbasteissa, missä olen edellisen kerran näemmä vieraillut 29. marraskuuta 1998 HIM-yhtyeen kanssa raportoidessani bändin ensimmäisestä Saksan-kiertueesta edesmenneeseen MIX-lehteen.
Niin on moni muukin näemmä ajatellut tungoksesta päätellen, sillä tässä vaiheessa iltaa Moritzbastein isoon saliin on turha toivo päästä sisälle eteisen puolelta. Puolentoista biisin jälkeen on turvallista todeta, että Nuevo Testamenton solistilla Chelsey Crowleylla on veikeä ja mielenkiintoinen laulusoundi, mutta jääkööt lähempi tuttavuus aktin musiikkiin toiseen kertaan.
Matkalla majapaikkaani pohdin mielessäni, miksi rikkoa rajoja sotimalla, kun niitä voi rikkoa musiikilla turvallisesti? Eli niin, että eri kansallisuudet voivat musiikin avulla kohdata toisensa sulassa sovussa avarakatseisesti ja ennakkoluulottomasti, rakkaudesta musiikkiin.
Vapaat ajattelijat ja radikaalit kuten Anton Belov valitsivat kiväärin sijaan kitaran, maksaen valinnastaan hinnan, jolle kotiinpaluu juurilleen tarkoittaisi vankilareissua.
Tänä aamuna yläkerran naapurini herättyä ojennan hänelle Belovien terveiset suurelle fanilleen pahoitellen karuun pahvipalaan kirjattua tervehdystä.
– Ei se haittaa. Ajatus on tärkein, Han hymyilee.
Mitäpä sitä ei tekisi saksalais-vietnamilaista musadiggaria ilahduttaakseen pitääkseen pimeät voimat loitolla?
